Elämässäni on tapahtunut eräs mainittava muutos jokunen kuukausi sitten. Karvakasa nimeltä Vinski muutti meille ja eihän tässä ihan ilman harmaita partakarvoja olla selvitty, ei muuten meitsi eikä isäntä. Emännällä ei onneksi parta kasva vielä, mutta koville on välillä ottanut. Suurin pelko emäntäihmisellä oli että meitsi jää "kolmanneksi pyöräksi", vaikka syy miksi tuo otus meille tässä vaiheessa tuli, olin juuri minä itse. Siis emännän sanoin "on otettava pentu kun Raparipa jaksaa sen vielä kouluttaa!" Ja hyvin olen jaksanut. Pelko kohdistui siihen olettamukseen että Pipari ei Vinskin kanssa peuhatessaan enää meikäläisen olemassaoloa muista vaan jään ns. "seinäruusuksi". Järjetön ajatus!!! Miten sitten oikeasti on käynyt?

Alkuviikot, ehkä puhutaan parista kuukaudesta hoitovuorot osuivat erittäin usein Piparille. Vanhasta blogista taitaa löytyä se herttainen imetyskuva kun Pipsu innostui tisua vallan pienokaiselle tarjoamaan. Ne ajat on onneksi historiaa. Sitä seurasi painimiskausi joka yltyi jossain vaiheessa jo niin vauhdikkaaksi että aamuisin ne piti ihan eristää että muu porukka sai nukuttua. Huom. herätys klo 06.18 joka aamu ala Vinski! Meikäläisellä muistui ihan nuoruusaika ja villit vuodet mieleen kun tuota menoa katseli aikansa joten heittäydyin sitten remmiin mukaan, miksi en olisi?? Nykyisin aamupainit hoituu meitsin ja Vinskin toimesta. Pipari on vähän ulkona tästä kuviosta, se ottaa vähän turhan tosissaan nämä jutut ja alkaa kiekua ja komentaa mutta sillä reppanalla ei taida selkä olla ihan priimassa kunnossa enää. Emäntä sen käytti lääkärissä ja jotain piikkiä siellä selkärangassa on kiusaamassa. Meitä se kutsuu Vinskin kanssa kahdeksi Einariksi, kun ollaan niin samanlaisia luonteeltaan. Eikä se meitsiä harmita tippaakaan, mielelläni opetan tuosta Vinskipojasta kelpo koirakansalaisen, kutsuttakoon sellaisia sitten vaikka Einareiksi!

Morot vaan,

Raparipa the Great Einariman